CELIA (nyk. Ilo)

Ilon kuulumisia ja kuvia kotoa

Pikku silkkikorva on unessa tuolla tuvan puolella, ja käytän tilaisuutta hyväkseni ja kerron näistä kuluneista päivistä. Jos sanon että ovat olleet suloisia ja tärkeitä päiviä, niin on aika lievästi ilmaistu: ovat olleet merkittäviä. Ihmeellisiä.

Tuntuu hassulta ajatella että me ollaan Ilon (ent. Celia) kanssa tunnettu "livenä" vasta neljä vuorokautta! Niin omalta, rakkaalta ja tutulta se jo tuntuu, vaikka joka tunti avautuu epelistä jotakin uutta. Tuntuu että tässä kyllä osui kemiat ja persoonat yksiin.

Tietenkin tämä on kaikki vasta alkua, mutta olen luottavainen. Olen mielestäni tavannut paljon koiria elämäni aikana, mutta en muista yhdenkään tehneen tällaista vaikutusta luonteellaan - sillä, miten se *on*.

Jukra.

***

Ilo tuntui "minun koiralta" jo heti kentällä teidän saavuttuanne - tai oikeastaan kyllä jo kun luin ensimmäiset kuvaukset siitä Auringonkoirien sivuilta, onko siitä nyt kolme viikkoa? Tykkääminen oli välitöntä, ja eipä se tuommoisen epelin kanssa juuri muuta voisi ollakaan! (Käytiin eilen tiistaina kylillä 17 km:n päässä, ja pikku reissuun meni rutosti aikaa, koska pultsareista kirjastotäteihin, suutarin asiakkaisiin ja skeittailijateineihin kaikki tulivat juttelemaan ja ihastelemaan kaunista hyvätapaista koiraa - ja kysymään mitä rotua se on. Jokaiselle kerroin että se on sekarotuinen löytökoira Espanjasta, joka on pari päivää sitten vasta tullut Suomeen, ja uuteen kotiin. Ilo pääsi heti PR-hommiin!)

Lauantaina tunnin ajomatka kentältä kotiin sujui huoletta: istuttiin hetki ensiksi paikallaan olevassa autossa, sitten moottori käynnissä paikallaan olevassa autossa. Olin tehnyt Ilolle pesän apukuskin jalkatilaan, josta se kuitenkin hyppäsi apukuskin penkille (turvavöissään) ja nukahti heti Kotiin päästyä istuttiin vielä hetki autossa: pihalle nostettua se teki hetken kuluttua pissat ja (löysähköt) kakat, ja sitten mentiin sisälle syömään: naudanmahaa ja Eukanubaa.

Tunnin kuluttua vielä iltapissat ja nukkumajärjestelyt: Ilolle oli oma peti tehtynä jonka se heti otti käyttöön, laitoin oman patjani lattialle sen viereen - näin meni 2 ekaa yötä. Seuraavat 2 yötä Ilo on pääosin nukkunut omassa petissään, joka on sängystäni käden ulottuvilla: aamusella se on (aamuyö- tai aamupissan jälkeen) jäänyt vuoteeseeni jalkopäähän nukkumaan. Luvan kanssa (päätin kuitenkin niin).

Ensimmäinen yö oli aikamoista koiranunta: kevyttä, iloista, katkonaista, ja hulvattomia unia. Aina välillä availtiin molemmat silmiä ja vilkuiltiin toisiamme. Minä olin ihan häkeltynyt koska Ilo on niin kaunis. Että tuo tuossa on minun koira!

Illalla vetäydyttiin siis jo kello 20 jälkeen: 03.30 Ilo meni eteiseen istumaan, ulkona pissasi, ja sitten tultiin takaisin nukkumaan. Kello 7 se meni jälleen eteiseen istumaan, ulkona kakkasi, ja takaisin nukkumaan. Kello 11 vasta herättiin kunnolla molemmat! ja pissan kautta aamiaiselle. Sen jälkeen jälleen ulos, kakalle, ja metsäkävely (mm. lumella, mikä oli hilpeätä menoa).

Joka päivä on käyty useita kertoja kävelyillä sen mukaan mitä Ilo jaksaa: metsässä, kalliolla, pihalla, pellolla, järven rannalla, ja tietenkin asfaltilla eilen. Mukavimmalta tuosta tuntuu toistaiseksi matka kotitietäni pitkin roskikselle (reilu 200 m) ja siitä postilaatikolle (200 m) ja rantaan. Haistelee kaikkea ja pysähtelee välillä kuuntelemaan ja haistelemaan tarkemmin, mutta on jotenkin keskittyneen ja tasaisen oloinen. Kulkee nätisti hihnassa vasemmalla puolellani tienreunassa (muualla kun tiellä saa toistaiseksi kulkea missä lystää, koska kaikki on niin uutta, ja haluan että saa haistaa ja maistaa ja ihmetellä kaikkea.)

Suurin ihmetys itselleni on ehkä ollut tuo rauhallisuus ja kerjäämättömyys ruuan suhteen, ja keittiössä oleilu. Kun teen herkullista ruokaa itselleni, niin koira makoilee kaikessa rauhassa keittiön lattialla. Seuraavana päivänä saapumisestaan tein herkullisen munakkaan jonka valmistumista Ilo kyljellään laiskasti seurasi. Kun istahdin alas sitä syömään, koira nukahti! Sama juttu tänään: kokkasin ihanan ruuan, koira leikki sillä aikaa tuvan puolella pahvilootan kanssa, tuli sitten keittiöön rauhallisena makoilemaan. Ruuan valmistuttua otin koemielessä lautasen mukaani tupaan, istahdin vuoteelleni ja aloin syödä. Ilo jolkotti tupaan, hyppäsi vuoteelle ja paneutui viereeni pitkälleen ja nukahti. Käsittämätön elikko!

Käytiin puntarissakin heti sunnuntaina: Ilo painoi 5,1 kiloa ja emäntä hiukan enemmän.

***

Sunnuntai-iltana metsäkävelyllä tuntui että nyt palasi koiralle hajuaisti: siihen asti se oli kulkenut pokkana hiirenraadon ja erilaisten papanoiden ohi. Ilo haistoi selvästi hiiret ja myyrät, ja jälkien seuraamisen tarve ja kiihtymys oli niin kova ettei tarpeiden tekemisestä meinannut tulla mitään. Käytiin 5 tunnin sisällä useita kertoja yrittämässä, mutta hiirien vilinän vuoksi meni vain pomppimiseksi ja jumittamiseksi ja koira piti kantaa sylissä sisään. Ei tosin vastustellut.

Puoliltaöin onnistui sitten kakkaaminen sisällä; korjasin pois, ja mentiin nukkumaan. Aamuseitsemältä tarpeet pihalle pikaisesti, ja nukkumaan: herättiin molemmat vasta 11:45! (ja minä kun luulin olevani kova nukkumaan...)

Syötin sunnuntaina ja maanantaina Canikur-ripulikuurin, koska uloste on koko ajan ollut löysähköä (ei kuitenkaan vetistä ripulia). Hernekeiton väristä ja hajuista, jos se jotakuta kiinnostaa! Se auttoi maanantai-iltaan mennessä. Ruuaksi olen antanut Eukanubaa, lisäksi hiukan naudanmahaa.

Su-ti tein myös ekan madotuksen (Axilur). Kakat on korjattu huolella talteen.

***

Maanantaina tehtiin ekat yksinoloharjoitukset, eli 3 x 3 sekuntia kerrallaan. Hyvin meni. Koira oli tuvassa, itse menin kuistille ja laitoin väliltä ikkunattoman oven kiinni. Oven avattuani katseli minua muttei ollut jännittynyt, ja oli pysynyt paikoillaan. Myöhemmin maanantaina tehtiin vielä 3 x 3 sec uudestaan, hyvin meni (mitä nyt emännälle ne on pitkiä raastavia sekunteja...).

(Tänään keskiviikkona tehtiin jo 3 x 10 sec kun koiralla oli puuhaa, ei edes huomannut! Snif.)

Maanantaina kävin myös keittiön takana olevassa työhuoneessa "barrikadin takana" netissä 15 minuuttia. Ilo katseli barrikadin takaa hetken ja pani sitten pitkäkseen. Ei ole hypännyt yli vaikka tokana päivänä kokeili ja onnistui. Nostin tuolloin vain hiljaa toiselle puolelle takaisin. Tänään päivällä hoidin ell-asioita ja sirujuttuja koneen ääressä reilun tunnin, eikä Ilo käynyt kertaakaan edes katsomassa: makoili tuvassa.

Sunnuntai- ja maanantai-iltoina Ilo jumitti ulko-ovelle kun olisi pitänyt mennä ulos pimeään ja kylmään. Kerran haukahti pimeään, seisoin vierellä vaan hiljaa, oltiin pitkään. Ei sillä kertaa menty. Mutta puolen tunnin kuluttua jo mentiin. Tuo tuntuu olevan aika rohkea ja utelias koira: jos se jotain pelkää *nyt* niin se hetken kuluttua haluaa mennä asiaa selvittämään. Tänään niin kävi moottorisahojen kanssa: läheisellä tilalla kaadetaan pihapuita käsipelillä oikein urakalla. Päivällä Ilo haukahti niille kotipihalla, mutta jo hetken kuluttua lähdettiin kävelylle juuri siihen suuntaan, ja kas: matka vei 600 m päässä olevan tontin rajalle jossa moottorisahaukot heiluivat. Ilo istahti portilla kuin todeten että ai täältä se ääni siis tuli, ja sitten tehtiin 180 käännös ja jolkotettiin yhtä soittoa 600 m kauniisti kotipihaan, jossa pisti pitkäkseen aurinkoon.

(Tuo muuten vaikuttaa aivan kirjaimellisesti auringonkoiralta koska näkyy tykkäävän loikoilla auringossa, sisällä ja ulkona!)

Sama juttu muiden äänten kohdalla joita se ei tunne, tai joita se säikähtää. Haukahdus tai kaksi, sitten kuuntelua, ja sitten kohti. Hieno piirre - tunnistan sen itsessänikin: yritän elämässä mennä jollain aikajänteelllä niitä asioita kohti jotka pelottavat. Ja pelko lakkaa.)

***

Tiistaina aamulla virkeä pieni koira pomppasi sänkyyni jo seitsemältä, nukuttiin vielä yhdeksään ja sitten ulos. Syöty kuivaa heinää, tuoretta heinää, kuusenoksaa, katajaa, ja oksennettu.

Tiistailta on merkintä suht itsenäisestä (emäntä siis) suihkussa käymisestä: Ilo oli sen 10-15 minuuttia kuistille siirretyllä omalla petillään, minä suihkussa. Rauhallinen palattuani, ja minä myös.

Ainiin, tiistai olikin vasta eilen! Tämä on ollut niin intensiivistä olemista, että normaalisti en kai ehdi tehdä huomioita elämästä näin paljon kuin kolmessa viikossa! Nyt katselen kaikkea sekä pienen maahanmuuttajakoiran vinkkelistä että omastani. Tämä on kyllä antoisaa, ja palkitsevaa.

Oltiin siis eilen kylillä ihmisten ihasteltavana. Ilo tuntui olevan aika ihmeissään *kaikesta*, ja olisi kai halunnut olla vaan. Minulla oli tietenkin muistilappu ja "suunnitelma", eli päädyin kanniskelemaan koiraa välillä koska se ei vain suostunut / jaksanut kävellä. Se oli rento ja raukea, hyväntuulinen, mutta vaikutti aika väsyneeltä, joten leikkasin reissun lyhyeen (pari tuntia, ja paljon paljon vähempikin olisi riittänyt) ja tultiin kyläkaupan kautta kotiin. Ilo oli viileässä autossa muutamia minuutteja kun minä käväisin kaupasta sydän syrjällään munia ja pari litraa piimää. Takaisin tullessani Ilo istui kuskin paikalla rauhallisena, ja nukkui taas loppumatkan.

Kotona oltiin molemmat niin poikki että vetäistiin 2 tunnin päiväunet. Ja loppuillankin Ilo melkein vain nukkui tai pötkötti.

Viime yönä heräsin 03.30 *omaan nälkään*! Olin unohtanut kokonaan syödä iltapalaa. Söin ja käytin koiran saman tien kakalla. Pimeässä, kylmässä. Hienoa! Sitten luettiin hiukan koirakirjaa, ja nukahdettiin taas. Ilo murisee sellaisten koirakirjojen kansille (mm. Kaimiot) joissa on suunnilleen sen itsensä kokoinen koira! Ihmettelin aluksi että mikäs nyt, mutta kun peitin kannen (koira tarkkaili kirjaa jalkopäästä käsin) niin murina lakkasi. Kun paljastin kannen taas, alkoi murina; kun peitin jälleen, lakkasi. Sama juttu kun katsottiin yhtenä iltana tuttujen Auringonkoirien kuvia netistä: alkoi vinkuna. Kun vaihdoin sivua, vinku lakkasi. Kun jälleen otin saman sivun esiin eri koirien kuvilla, alkoi vinkuna.

Ilolla vaikuttaa olevan minun korvaani "hyvä ääni". Se on haukahtanut kerran päivässä, ja haukahdukselle on aina ollut selvä syy: puskassa rapisteleva kesänaapuri, pimeässä rapistava "jokin", sängylle "koiran paikalle" unohtunut iso tummanruskea niskatyyny, pyyemo. Tuon haukahdus kuulostaa isompikokoisen koiran haukahdukselta: on aika pitkä, alkaa aika matalalta eikä ole kimeä räksähdys (vaikka kenties vasta on suppea repertuaari esitelty?!). Murinastakin voisi luulla että on isompi koira kyseessä, ellei näkisi.

Muristavaakin on ollut kerran päivässä, ja olen sen ajan vain ollut paikoillani rauhassa siinä missä satun olemaan. On lopettanut, ilman kiskomisia tai tempoiluja.

Ainoa mitä tuo on säikähtänyt toistaiseksi oli ekoina päivinä kovat äkilliset äänet esim. tiskatessa, tai oksan katketessa metsässä saappaan alla. Mutta esimerkiksi suutarin käynnistäessä hirvittävän hiomakoneensa eilen pariin otteeseen ei ilmekään värähtänyt: höristeli vain veikeitä korviaan sen mukaan miten koneessa taajuus muuttui.

Tänään taas päivällä kuului voimakas räjähdys järven toiselta puolelta kun palattiin moottorisahan tarkastusreissulta, ei mitään reaktiota. Ja minä olen ylpeä kuin se olisi *minun* aikaansannostani.

Ja joka välissä, joka välissä (muttei koko aikaa) hellimistä, kiehnäämistä, kainaloon hautautumista, kellimistä ja vierekkäin istumista, päivän mittaan, aamusta iltaan. Minulta loppuu sanat tuon epelin vastaanottavaisuuden ja hellittävänä olemisen kyvyn kanssa: se on jotenkin niin samalla taajuudella. Se ei vaadi, mutta kannustaa, ja nauttii. Oikea kainaloinen.

Kaiken kaikkiaan ensivaikutelmani on niinkuin Ilo olisi ollut jonkun hyvän ihmisen rakastettu ja pidetty koira, jota on kasvatettu ja sosiaalistettu hyvin. Tottakai tämä on vielä vasta alkusoittoa, mutta olen myönteisesti ihmeissäni tähänastisista päivistä. Tuntuu niin tolkulliselta, lämpimältä ja jotenkin hyväntahtoiselta tuo koira. (Ja kyllähän tässä omia tunteitani koiraa kohtaan myös heijastelen.)

Hetkittäin tuntuu lähes epätodelliselta: tuommoinen pikku kettu kainalossa, ulkona paistaa aurinko, ja sini- ja valkovuokot kukkivat, purot ja ojat solisevat, järvellä käy pieni tuulenvire ja vihertyvä maa tuoksuu.

Että olen kiitollinen näistä päivistä.

Ja tuosta pienestä isosta koirasta, joka saa 12 vuoden jälkeen kodin vihdoin tuntumaan kodilta.

Tällaisia uutisia täältä. Liitän mukaan muutamia lentokenttäkuvia, joita Yambon uusi emäntä ystävällisesti lähetti!

Vielä kerran hurjan iso kiitos osuudestanne ja komeita kevätpäiviä sinne päin.









Celia tarhalla

Ikä n. 7 kk, korkeus 28 cm, paino 4-5 kg.
Celia on suloinen ja tosi mukava pieni tyttökoira, joka on haettu Los Infiernoksen tarhalta Koirien Turvakotiin omaa kotiaan odottamaan. Celia on todella tasapainoisen oloinen ja rauhallinen. Se osaa koirien kielen hyvin ja tulee toimeen isossa lamassa ongelmitta.

Los Infiernos / Koirien Turvakoti